Kesä kauneimmillaan..

Niin on taas kulunut rutkasti aikaa viime kirjoittelusta..
Tässä välissä on juhlittu meillä kahdet synttärit ; isännän pyöreät ja tulevan koululaisemme synttärit... Lisäksi ollaan oltu isännän synttäri-ylläri-reissussa (lahjamme hänelle) nautiskelemassa hyvin harvinaisesta ajasta ilman lapsia , nautittu keskikesän juhlaa grillaamalla itsemme ähkyiksi , tehty heiniä , juhlittu yhden kummilapsen ripille pääsyä jne... Sekä sairasteltu ainakin kolme flunssaa...joista viimeisin on vasta iskemässä päälle. Tällä hetkellä tautia potee pienin pennuistamme sekä minä :(

Kaikista itikoista ja muista ötököistä huolimatta (jotka on toooosi raivostuttavia!) , on tää kesä aika ihanaa aikaa. Luonto on kauneimmillaan ja saa seurata täällä maalla asuessaan kuinka kukat kukkii ja vilja kypsyy...traktorit pörisee pelloillaan ja linnut laulaa. Aina kun saan rauhallisen hetken , en voi olla ihailematta maisemia talomme ympärillä. Kuinka onnekkaita olemmekaan!
Tästä pienenä loikkauksena aiheen sivuun , on huomautettava asiasta joka on monesti lenkillä käydessä askarruttanut mieltäni... Nimittäin ihmisten välinpitämättömyys luontoa kohtaan! Tuossa maantiellä kävellessä aivan järkyttää mitä kaikkea ihmiset viskovat ulos autojensa ikkunoista! Mikä siinä on , että ajattelutapa "pidä ympäristö siistinä, aloita autostasi" on niin vahvasti iskostunut ihmisten mieliin!? (jos tässä nyt alkaisin sormilla osoittamaan , niin yleisimmin tätä ajattelutapaa taitavat suosia n.18-30vuotiaat miehet..? No en osoittele, on niitä näkynyt lentävän myös naisihmisten autoista...samoin myös vanhemman sukupolven toimesta.) Kyllä tässä kai vanhemmiten herää pohtimaan näitä asioita , eikä voi kuin kummastella että miksi ihmeessä ihmiset on niin välinpitämättömiä näiden tärkeiden asioiden suhteen? Tähän liittyen mainostan , että paljon ajattelemisen aihetta antaa kirja "Ismael" , kirjoittajana Daniel Quinn .
Ja ei...en ole mikään paasaava hihhuli, joka nipottaa minkä kerkiää...mutta kyllä se roskien määrä tuolla luonnossa pistää miettimään, että miten paljon tätä kallista planeettaamme me arvostamme. Tässä voisin toivoa, että kunpa jokainen heitetty roska katoaisikin luonnosta ja ilmestyisi heittäjän omaan kotiin vaikkapa olohuoneen lattialle...saisikohan se ymmärtämään..?

No..jospa sitten hiukan kuvia  kesämme kohokohdista...tähän asti....

Päivä Korkeasaaressa..

Yllätys!

Uima-allaskakku

It´s a race!

Rippikakun koriste

Ja meillä kaikilla oli niiiin mukavaa... =D

Muisteloa..

Kaivelen koneelta (aina kun aikaa sattuu olemaan) näitä vanhoja kuvia kakuista jne. tänne...

Tosin tällä hetkellä aika rajoittuu vain pienimmän pennun päikkäriaikoihin..

Tässä kakkukuvat "Justiinan" syntymäpäiviltä:

Mihin mahtaa tää aika kadota..?

Miten voi olla mahdollista, että viikot tuntuu katoavan jonnekkin ja päivät vain vilisee silmissä? Vastahan pieni ihmiseni syntyi...ja ensi syksynä on edessä jo ensimmäinen luokka!? Tuntuu että tämä aiheuttaa kriisin itsessä, kun huomaa tiikerinpentujensa kasvavan..ja siinä samalla itsensä vanhenevan..

Ilmeisen selvästi minulla ei nuo hormoonit ole vielä ihan normaalissa tasapainossa, liekö vika sitten vielä odotusajan sumuisessa huuruudessa vaiko tämän uuden ehkäisyn mielialojen heittelyissä..mutta huomaan miettiväni ja välillä jopa pelkääväni mitä kummallisempia asioita!? Mistä kummasta mahtaa nämä kummalliset ajatukset päähäni kummuta? No mutta...kun tässä taas viikko vilisti mitä suurimmalla kiireellä ohi niin kerrottakoot että mm. pääsiäinen sujui oikein aurinkoisissa merkeissä perheen kesken. Ihanaa välillä vain olla yhdessä tuijottamatta kelloon! Ja meillä kun tuo laatuaika on kahdestaan aika vähissä, oli mieheni ihana ja vei minut syömään (dieettiä uhmaten) ihan kahdestaan. Kyllä tällä ihanalla hetkellä taas jaksaa arjen harmautta.

Ja esikoisemme uuteen kouluun meno heti pyhien jälkeen tuotti hiukan huolta, mutta nyt on ensimmäinen viikko sujui hienosti joten eiköhän tämäkin huoli ollut vain tätä äidin omaa panikointia. :)

Pääsiäisen aikaan myös tuli tehtyä oman emoni muuttoa...ja kyllä sitä niitä rappuja juostessa huomasi että alkaa niitä lihaksia löytymään...ja seuraavana päivänä tunne vain vahvistui. Kerrottakoot että viime viikon lenkkeilyt jäi hyvin hyvin minimiin koska pohkeet jumiutui niin totaalisesti, että jopa kävely aiheutti inhottavia irvistyksiä kasvoille.. Kyllä siinä edellispäivän pihvit paloi tehokkaasti! ;)

Nyt kun kellään ei tunnu olevan tarvetta kakun koristeille (joita omaksi iloksi siis sukulaisille näpertelen) ja näpertämisen tarve on kova, niin kaivoin kätköistä vanhat palapelit joista kaksi olen jo saanut valmiiksi. Ja voi, että se voi olla koukuttavaa! Istua tuntitolkulla nenä kiinni lähes saman värisissä ja -muotoisissa paloissa ja sovitella niitä sokkona paikoilleen... (Juu...eipä tunnu kyllä kovinkaan järkevältä kun sen näin ilmaisee.) No, lopputulos aina palkitsee ;)

Ja kirjaston olen myös viime aikoina käynyt tyhjentämässä useaan kertaan.. ja useimmiten sieltä nuorten osastolta :D (kyllä kerään julmia katseita osakseni)

Tuossa pääsiäisen pyhinä tulikin yksi kirjasta sovitettu elokuvaversio käytyä katsomassa suvun nuorison kanssa (hauskaa kun sama maku meillä)...arvaattekos tämän oman tiikerinpentuni vihjeestä mistä elokuvasta on kyse?! :)

Tämän myötä toivotan aurinkoista viikonloppua kaikille!

Ja E:lle jos luet, niin iso halitus jos sulla on se pipi! <3

Angry birds on nyt in!

 

Kakunkoristeet kummipojalle

Hauskaa pääsiäistä!

Aurinkoa, sisällä ja ulkona..

Nyt oon sahannu edestakasin tuon taustan kanssa jotta saisin siitä mieluisan...kokemusta kun tästä ei ole niin ei kyllä meinaa älli ajoittain riittää tuohon.. No, pikkuhiljaa hyvä tulee :)

Olen tässä pohdiskellut että millaista blogia minä haluan pitää oikeastaan...vaihtoehtoja kun olisi. Olisiko minun blogini sellainen jossa höpötän meidän arjesta ja elosta...vai olisko se sellainen jossa pohdiskelen eri näkökulmista itsellä olevia ns. kuumia perunoita....vai sellainen jossa jaan kakku- ja käsityöjuttuja..? Lopulta kai päädyin näiden kaikkien kolmen sekasoppaan...eli jos tulee leivottua niin voisin jakaa kuvia leipomuksista...jos joku asia painaa mieltä niin sitten pohdiskellaan..ja jos arki sujuu mutkitta niin hehkutetaan sitten arkea :)

Meillä kun tässä talven aikaan on joutuneet pienet ihmiset kärsimään jos jonkinlaisista taudeista niin todella jo vähän toivoisin kesän saapuvan.. Tänään oltiin pitkästä aikaa ulkona, on ollut tuo meidän nuorimmainen sen verran tässä kipeenä ettei pakkasilla ole ulos päästy...mutta tänään rohkaistiin mielemme ja mentiin tekemään kävelylenkki ihanaan auringonpaisteeseen.. Tosin minun lenkkiseuralaiseni nukahtivat molemmat rattaisiin matkalla (ja jatkoivat unta vielä kotipihassakin) joten vähän hiljaista oli kun en soitintakaan napannut kotoa mukaan.. No, kohta on jo huhtikuu ja ilmat tuntuvat tässä hiljalleen lämpiävän ja täällä ainakin aurinko on ihanasti sulattanut jäätä jo pihasta. Lapset odottavat kesää kun tämä emo lupasi heille että tänä kesänä tehdään tuonne pihaan vähän jotain tekemistä, viime kesä meni nurmikkoa kasvatellessa mutta nyt haluan sinne ainakin keinut, pyykinkuivaustelineen ja grillipaikan. Jokunen kukkapenkki voisi olla kiva (jotka isäntä sitten ajaa sileeks leikkurinsa kanssa arvatenkin) ja jotain hyötykasveja haluan laittaa.. Ja mahdollisesti joku pelipaikka ois mukava...sulkapalloa, salkopalloa ja se minun haaveilemani frisbeegolf-kori ois kyllä ihanuus! Oih, ihanaa suunnitella jo omaa pihaa...ideoita ois vaikka mitä :)
Tosin kyllähän niitä suunnitelmia minulla olisi myös tänne sisälle...eri asia vain on, että kukas ne maksaa!? Sisällä olisi tarve sälekaihtimille ja meidän sänkykin vetelee viimesiään. Uudet matot olohuoneeseen ja ruokapöydän alle olisi kivat saada...ja meidän tämän työhuoneen "stailaus" eli järkevöinti, nyt täällä lojuu tavaraa kuin varastossa pitkin lattiaa.. Isäntä sen sijaan rupesi tuossa miettimään uuden television hommaamista! Just juu, eihän tuo vanhakaan ole kuin vuoden verran meillä ollut! Tosin ymmärrän kyllä että tahtoisi heivata mäkeen lasten käytössä olevan vanhan telkkarin joka syö sähköä ja laittaa nykyisen heille...ja olohuoneeseen ostaa siis led-tv:n.. Voikun voittaisi lotossa... (ja minulle kyllä riittäisi vaikka se päävoitto arvassa, sillä saisi jo velat pois ja jäisi vähän hankintoihinkin rahaa) No, ongelma tuossa haaveessa taitaa kyllä olla se, etten minä ostele arpoja saati lottoa!

Kylläpä mulla nyt on aurinkoinen mieli..taidan lähteä touhuamaan jotain kivaa lasten kanssa :D

Tästä se alkaa..

Pitäisikö tässä nyt olla tyytyväinen itseensä vai kauhistella...nyt se nimittäin on tehty! Pitkään takaraivossa muhinut ajatus oman blogin perustamisesta on nyt saanut päätöksen: tässä se nyt on: minun blogini! Mutta mitä kummaa kirjottaisin...?
Olen monesti miettinyt, että minusta ei olisi radiotoimittajaksi koska eihän minulla millään riittäisi juttuja jotka voisivat mitenkään kiinnostaa ihmisiä päivästä toiseen.. Silti huomaan usein haaveilevani moisesta ammatista, jossa voisi herättää keskustelua sekä tuoda julki omia näkemyksiä. Ja selvääkin selvempi on, että minusta ei voisi millään tulla ihmistä joka joutuisi olemaan ihmisten edessä koska pelkään esiintymistä! Kaikki tosin koulun esitelmissäkin väittivät ettei äänessäni kuulunut epävarmuutta kun jouduin luokan edessä lammasäänelläni vapistamaan esitelmäni luokalle...polvet olivat keitettyä spagettia ja maha heitti volttia.. Juupa juu, kiitos vaan heille etteivät lytänneet minua täysin!
Mutta nytpä siis voin tuoda juttuni ilmi kasvottomana ja ainakin pienessä mielessäni kuvitella kuinka näin muutan maailmaa... Kuinka muut ihmiset voivat mielissään ajatella, että miksen ala kirjailijaksi tai toimittajaksi, koska juttuni ovat nokkelia, näppäriä ja täynnä ajattelemisen aihetta! No juu, en tiedä kiusaanko nyt itseäni vai kerjäänkö huomioo...ja tosiasia luultavasti on, etten tästä blogistani kerro kenellekkään vaan pidän sen ihan omana tietonani ja hautaan sen johonkin syvälle..kuin päiväkirjan.
Koska sehän tämän tarkoitus onkin...keventää sitä loputonta ajatusten virtaa omasta päästä, toivoen että se kirkastaisi mieleni ja selvittäisi asioita..lähinnä itselleni..
Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppottavaa...oli kyse sitten esseistä koulua varten joissa käskettiin pohtia annettua aihetta (ja sitä mielihyvää kun esseeni palautettiin takaisin kiitettävin arvosanoin ja opettajan ylistävien kommenttien tuhrimana) tai mielenpurkauksena poikaystävälle (joskaan hän useinkaan ei ymmärrä mitä tarkoitan..joten päätelmä tästä; opettele sanomaan ajatuksesi ääneen!). Tosin kummallista on, että kun saan sen mielettömän hyvän tunteen päälle jota tarvitsen kirjoittaessani, tulee sanat kuin itsestään...mutta jälkikäteen en meinaa tekstiäni tunnistaa omaksi! Sitten naurattaa kun huomaan lukiessani ajattelevani hölmöjä, kuten "noin juuri, olen samaa mieltä" tai "ompas kyllä hyvin perusteltu", "näppärästi sanottu" ja "todella nokkela kirjoitus!"...vaikka kaikki kuitenkin on minun omasta kynästäni lähtöisin ja ajatukset ovat omiani; sekä päässä että paperilla. Tästä nyt itse voin päätellä, että selvästi kirjoittaminen selventää ajatuksiani.
Ja nyt tässä lasten mölyyn havahtuessani huomaan miettiväni että mitä kummaa olenkaan tekemässä...miksi moinen avautuminen omasta halustani kirjoittaa...?! Joten huomaan taas olleeni jossain pään sisällä ja antaneeni sormieni juosta näppäimillä vapaana..
Mutta tästä se lähtee, tulevaisuushan sen vain näyttää mitä on tulossa..