Pitäisikö tässä nyt olla tyytyväinen itseensä vai kauhistella...nyt se nimittäin on tehty! Pitkään takaraivossa muhinut ajatus oman blogin perustamisesta on nyt saanut päätöksen: tässä se nyt on: minun blogini! Mutta mitä kummaa kirjottaisin...?
Olen monesti miettinyt, että minusta ei olisi radiotoimittajaksi koska eihän minulla millään riittäisi juttuja jotka voisivat mitenkään kiinnostaa ihmisiä päivästä toiseen.. Silti huomaan usein haaveilevani moisesta ammatista, jossa voisi herättää keskustelua sekä tuoda julki omia näkemyksiä. Ja selvääkin selvempi on, että minusta ei voisi millään tulla ihmistä joka joutuisi olemaan ihmisten edessä koska pelkään esiintymistä! Kaikki tosin koulun esitelmissäkin väittivät ettei äänessäni kuulunut epävarmuutta kun jouduin luokan edessä lammasäänelläni vapistamaan esitelmäni luokalle...polvet olivat keitettyä spagettia ja maha heitti volttia.. Juupa juu, kiitos vaan heille etteivät lytänneet minua täysin!
Mutta nytpä siis voin tuoda juttuni ilmi kasvottomana ja ainakin pienessä mielessäni kuvitella kuinka näin muutan maailmaa... Kuinka muut ihmiset voivat mielissään ajatella, että miksen ala kirjailijaksi tai toimittajaksi, koska juttuni ovat nokkelia, näppäriä ja täynnä ajattelemisen aihetta! No juu, en tiedä kiusaanko nyt itseäni vai kerjäänkö huomioo...ja tosiasia luultavasti on, etten tästä blogistani kerro kenellekkään vaan pidän sen ihan omana tietonani ja hautaan sen johonkin syvälle..kuin päiväkirjan.
Koska sehän tämän tarkoitus onkin...keventää sitä loputonta ajatusten virtaa omasta päästä, toivoen että se kirkastaisi mieleni ja selvittäisi asioita..lähinnä itselleni..
Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppottavaa...oli kyse sitten esseistä koulua varten joissa käskettiin pohtia annettua aihetta (ja sitä mielihyvää kun esseeni palautettiin takaisin kiitettävin arvosanoin ja opettajan ylistävien kommenttien tuhrimana) tai mielenpurkauksena poikaystävälle (joskaan hän useinkaan ei ymmärrä mitä tarkoitan..joten päätelmä tästä; opettele sanomaan ajatuksesi ääneen!). Tosin kummallista on, että kun saan sen mielettömän hyvän tunteen päälle jota tarvitsen kirjoittaessani, tulee sanat kuin itsestään...mutta jälkikäteen en meinaa tekstiäni tunnistaa omaksi! Sitten naurattaa kun huomaan lukiessani ajattelevani hölmöjä, kuten "noin juuri, olen samaa mieltä" tai "ompas kyllä hyvin perusteltu", "näppärästi sanottu" ja "todella nokkela kirjoitus!"...vaikka kaikki kuitenkin on minun omasta kynästäni lähtöisin ja ajatukset ovat omiani; sekä päässä että paperilla. Tästä nyt itse voin päätellä, että selvästi kirjoittaminen selventää ajatuksiani.
Ja nyt tässä lasten mölyyn havahtuessani huomaan miettiväni että mitä kummaa olenkaan tekemässä...miksi moinen avautuminen omasta halustani kirjoittaa...?! Joten huomaan taas olleeni jossain pään sisällä ja antaneeni sormieni juosta näppäimillä vapaana..
Mutta tästä se lähtee, tulevaisuushan sen vain näyttää mitä on tulossa..
Olen monesti miettinyt, että minusta ei olisi radiotoimittajaksi koska eihän minulla millään riittäisi juttuja jotka voisivat mitenkään kiinnostaa ihmisiä päivästä toiseen.. Silti huomaan usein haaveilevani moisesta ammatista, jossa voisi herättää keskustelua sekä tuoda julki omia näkemyksiä. Ja selvääkin selvempi on, että minusta ei voisi millään tulla ihmistä joka joutuisi olemaan ihmisten edessä koska pelkään esiintymistä! Kaikki tosin koulun esitelmissäkin väittivät ettei äänessäni kuulunut epävarmuutta kun jouduin luokan edessä lammasäänelläni vapistamaan esitelmäni luokalle...polvet olivat keitettyä spagettia ja maha heitti volttia.. Juupa juu, kiitos vaan heille etteivät lytänneet minua täysin!
Mutta nytpä siis voin tuoda juttuni ilmi kasvottomana ja ainakin pienessä mielessäni kuvitella kuinka näin muutan maailmaa... Kuinka muut ihmiset voivat mielissään ajatella, että miksen ala kirjailijaksi tai toimittajaksi, koska juttuni ovat nokkelia, näppäriä ja täynnä ajattelemisen aihetta! No juu, en tiedä kiusaanko nyt itseäni vai kerjäänkö huomioo...ja tosiasia luultavasti on, etten tästä blogistani kerro kenellekkään vaan pidän sen ihan omana tietonani ja hautaan sen johonkin syvälle..kuin päiväkirjan.
Koska sehän tämän tarkoitus onkin...keventää sitä loputonta ajatusten virtaa omasta päästä, toivoen että se kirkastaisi mieleni ja selvittäisi asioita..lähinnä itselleni..
Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppottavaa...oli kyse sitten esseistä koulua varten joissa käskettiin pohtia annettua aihetta (ja sitä mielihyvää kun esseeni palautettiin takaisin kiitettävin arvosanoin ja opettajan ylistävien kommenttien tuhrimana) tai mielenpurkauksena poikaystävälle (joskaan hän useinkaan ei ymmärrä mitä tarkoitan..joten päätelmä tästä; opettele sanomaan ajatuksesi ääneen!). Tosin kummallista on, että kun saan sen mielettömän hyvän tunteen päälle jota tarvitsen kirjoittaessani, tulee sanat kuin itsestään...mutta jälkikäteen en meinaa tekstiäni tunnistaa omaksi! Sitten naurattaa kun huomaan lukiessani ajattelevani hölmöjä, kuten "noin juuri, olen samaa mieltä" tai "ompas kyllä hyvin perusteltu", "näppärästi sanottu" ja "todella nokkela kirjoitus!"...vaikka kaikki kuitenkin on minun omasta kynästäni lähtöisin ja ajatukset ovat omiani; sekä päässä että paperilla. Tästä nyt itse voin päätellä, että selvästi kirjoittaminen selventää ajatuksiani.
Ja nyt tässä lasten mölyyn havahtuessani huomaan miettiväni että mitä kummaa olenkaan tekemässä...miksi moinen avautuminen omasta halustani kirjoittaa...?! Joten huomaan taas olleeni jossain pään sisällä ja antaneeni sormieni juosta näppäimillä vapaana..
Mutta tästä se lähtee, tulevaisuushan sen vain näyttää mitä on tulossa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti